Niin se vaan meinaa tämänkin blogin pito jäädä unholaan,
kun innostuu pitkästä aikaa siitä, mitä rakastaa kaikista eniten.
Tiedättehän sen hullaantumisen tunteen,
kun kaikki muu jää taka-alalle.
Silloin ei katso kelloa,
ei välitä yhä kovemmin murahtelevasta mahasta,
joka nälissään yrittää sinulle viestiä, että ruokaa olisi saatava.
Silloin ei kuule kumppanin kotiin saapumista,
eikä haluaisi välittää vieressään viipyvistä
melkein kyynelsilmäisistä nappisilmistä,
jotka telepaattisesti viestittää halustaan saada huomiota.
Jos puhelin soi,
sitä vastaa joko hajamielisenä mutisten siihen jotain mistä ei saa selvää,
eikä ole tippaakaan kiinnostunut siitä, mitä asiaa soittajalla on.
Tai sitten sitä vastaa innosta puhkuen,
kertoen mitä tekee ja mitä siitä tulee.
Eikä kyllä silloinkaan ole kiinnostunut toisen kuulumisista.
Sillä silloin on inspiraation kourissa, kynä tai sivellin kädessä.
Silloin sitä piirtää tai maalaa,
istuu taulun äärellä niin kauan,
ennenkuin tuntuu että koko maailma pyörii.
Kun viimein nousee lopettaakseen tältä päivältä,
meinaa lentää nurin huomatessaan miten jalat ovat puutuneet tuntikausien risti-istunnasta.
Miten selkä on aivan vänkkyrällä ja niska jumissa.
Mutta,
ai sitä tunnetta kun tarkastelee aikaansaannoksiaan.
Sitä ei voi järjellä selittää,
se on hullun onnea, ajatukset pyörii vain ja ainoastaan juuri luomansa työn ympärillä.
Silloin unohtuu kaikki kivut ja vaivat.
Jos kumppani sattuu olemaan kotosalla,
raukkaparka saa osansa hehkutuksesta, jota jatkuu nukkumaanmenoon saakka.
Silloin koko maailma hymyilee, eikä illalla meinaa uni tulla.
Ja kun viimein nukahtaa, näkee unta, mistäpä muustakaan kuin uusista teoksista.
Täältä löytyy minun viime viikkojen puuhastelut.
Sivusta saa tykätä ja jakaakin niin paljon, kuin sielu sietää. Suotavaa olisi myös jonkinlainen tervehdys käynnin merkiksi ;)
Marie Josefine
